- Koeviikko alkaa, viimenen tällä lukuvuodelle.
Jaa, että miten on lukio sujunu tänä vuonna?
No aivan päin vittua, ruotsia en tajua vaikka yrittäisinki... ja kun en yritä, niin vitonen on jo yhestä kurssista hanskassa. Jättebra!
Enkku ei jää päähän ko ei jaksa opiskella, omaa laiskuutta.
Entäs matikka? Hahah ohi on. Ei ennää koskaan, kiitos.
Äikkä tuntuu olevan ainoa joka luonnistuu ees jotenki, mutta hiukka laiha lohtu..

- Ja mulla oikiasti pelottaa iha vittuna jo nuo kirjotukset (jotka alkaa mulla vasta syksyllä 09).
Jaa, miksikö?
No ku en tee mittää millään B.n papereilla (jotka varmaan on odotettavissa koska olen tyhmä)
ja haluaisin tsempata ja opiskella täysiä ja niin ees päin, mutta...

- Olen laiska :(

- Autokouluaki on sitte vielä kolomet teoriat jälellä...
kaikki totta kai koeviikolla, jolloin minun OIS pitäny lukia niin hulluna että oksat pois.
Hmm?
Ja mitä niihin ajoihin tullee! VOI POJAT huh huh
Jos ihan rehellisiä ollaan, niiin en taia koskaan saaha ajokorttia. Nevö evö. Ikinä. Milloinkaan.
Vitun mäkilähöt murrr

- Pitäs siivota kämppä putipuhtaaksi ja pitäs pakata kaikki kasaan 30 päivä mennessä.
Mutta mullahan on koeviikko... ja mullahan on autokoulua.
Ja tota. Ois ihan jees nukkua joskus? Tai kävässä vimppaa kertaa reeneissä?

- Oon nykyään niin hirviän herkkä ja heikko.

- Oon ihan saakelin köyhä.
Kuunnelkaa tuota sanaa, maistelkaa sitä, haistakaa sitä, purkaa sitä.
K ö y h ä
Vittu että ossaa olla kamala sana. Mutta totta!
Täysin peeaa.. Ai miksikö?
No siksi ku minu opintotuki on nii saatanan mitätön, että se riittää mulla yhteen viikkon ku käyn kotona ja tuun takas tornioon ja syön jotain. YKSI VIIKKO :O Oikia homma.
Minun elämä maksaa, mutta ei oo maksajaa.
Se on oikein se.

- Kevät tullee ja säät on ku viime marraskuulta. Mikäs siinä saakeli. Kuka nyt aurinkoa haluais?

- Oon lihonu. Lihonu.
Läski sana tuoki. Mutta niin totta taas.
Jaa, että miksikö? No ku tykkään syyä ja kaiken lisäksi oon laiska.

- Kesä tullee ja mitä mää teen? Töitä. Koko kesä töitä. Ei siinä muuten mittää ku saa rahhaa mutta..
Synttäritki on varmasti vaan töitä. Töitä töitä töitä töitä töitä töitä.
Haaveilen Qstockista mutta kuinkahan mahollista se on.
Jaa-a.

- 18
Kaks kuukautta.
KAKS KUUKAUTTAAAAA MÄ EN KESTÄ :-------DDD vaan mitä iloa. Sama ko täyttäs vasta kolmen kuukauden päästä. En pääse pilettää - teen töitä.

- Univelkaa
Sitä on ja palion! Ja lissää tullee ku koeviikko.. ja paljon!
Ja sitte ko alkaa kesäloma ni sehän on RUHTINAALLISET kaks päivää. Halleluja

- Mulla on näläkä nytki. NÄLKÄ. En jaksa tehä ruokaa, en jaksa tiskata sen jälkeen.
Kokata. Tiskata.
Miks vitussa mää en voi asua kotona?!!!!!!?

- Mulla on taas kauhiat kaipuut ulkomaille ja maailmaa näkemään.
Ihan sydäntä polttaa

- Sydäntä polttaa vähän muutki, ikävät, asiat. Eikä niille voi mitään. Ikävä on eikä sille voi mitää.

- Ja voi Luoja. Miksi minun käsi ei vaan vois toimia? Miksi en vois saaha sitä yhtä taitoa takas vaan piti rikkoa käsi ja estää se ? REILUA !

- Luuleoon 31 päivä.. Shoppailee.
Niin että tota. Millä rahalla??

- 8 päivää vielä, ellei 10, kun pääsen kotiin. Kotiin.
Sitte siellä muutaman viikon oltua haluttaski taas yksin asumaan. Mukavaa.
Saankohan monta hermoromahusta? =) (saa arvailla)

- Minä listaan jottai säälittävää, negatiivistä, tyhmää listaa, jota ei kukkaan jaksa lukia.
Jota en varmaan ittekkää jaksa.
Ja mulla pitäs oikiasti tehä ruokaa ja lukia enkun kokkeeseen.

- Vaan siltiki. Oon laiska.

Aloitin tämän blogin aikoinaan ja se jäi kolmen kirjoituksen mittaiseksi.
Kolme lyhyttä, ytimekästä kirjoitusta omasta elämäntilanteestani.

Lopulta kaikki meni niin sekavaksi, etten enää edes osannut kirjoittaa siitä. En enää itsekään tiennyt mitä kaikki oli olevinaan.. tiedänkö nytkään - siitä en ole varma kai koskaan.

Paljon tapahtui.
Liian paljon varmaan että voisin niistä todella kertoa.

Mutta me olimme aina tekemisissä, koko ajan, emmekä osanneet olla ilman.
Kaikki oli vaikeaa, kun tahtoi olla toisen kanssa niin kovasti ja kun oli niin siltikään ei voinut olla 100%.
Vaikea vaikea syksy ...  ja vaikeammaksi meni.

Kaikki loppui.
Todella loppui. Kaikki.

Hän on poissa, eikä koskaan palaa. Joulukuun kylmänä yönä hän meni tuonne ylös enkä minä voinut edes sanoa hyvästiä. Hän lähti sanomatta sanaakaan, hiljaa rauhallisesti sukeltaen pohjattomaan jokeen.

Tammikuu oli sumua
Helmikuu oli sumua
Maaliskuu oli vähän kaikkea.. yritystä selvitä

Ja nyt taas toukokuu ja minä palasin tammikuun tuskaan ja oloon.
Ei unta, ei muuta kuin itkua ja kaipuuta.
Tahtoisin niin kovasti kirjoittaa, kertoa, purkaa kaikki mitä tänä aikana on tapahtunut ja mitä olen tuntenut. Mutta ensimmäistä kertaa todellakaan en tiedä pystynkö siihen, enkä ole varma jaksanko. Se on ehkä jopa pelottavaa. Eihän minun pitänyt koskaan olla näin heikko.

 

Minä olen ollut avoin henkilö. Kerron suoraan kaiken, liianki suoraan toisinaan. Se on ollut minun huono ja hyvä puoleni, avoimuus.

Tänään huomasin, etten enää osaa puhua tästä kunnolla.
Tuntuu kun kukaan ei ymmärtäisi, tuntuu kun olisin tässä yksin vaikka tiedän! Tiedän, että niin moni muukin tällä hetkellä kaipaa häntä vieläkin.. mutta silti.
Eivät he ymmärtäisi.

Toinen syy miksi en osaa enkä tahdo kertoa ystävilleni johtuu siitä, että heille tulee siitä vaikea olo.
"emme me mitään osaa sanoa, mutta kuuntelemme"
Minä tiedän sen, mutta aina kun he sanovat noin, tulee tunne, että eivät he halua kuunnellla. Eivät todella.
He huolehtuisivat ja olisivat murheissaan puolestani.
Mitä turhia, kun itse olen? En halua tuottaa heille pahaa mieltä, en huolestuttaa.

Mutta välillä --

Kun on niitä hetkiä, että menee hyvin. On tsempannut ja saanut nukuttua ja kaikki on hetken aikaa ollut ok. Sitten sitä särkyy ihan pienestä asiasta. Se on pelottavaa, se pudotus on niin kova ja kipeä, että aina kun se tapahtuu se pelottaa enemmän. Ja se sattuu. Voi kun se sattuu.

Eräs tyttö sanoi minulle viikko sitten, että olen hyvin selvinnyt. Purskahdin itkuun.
Minä itkin, koska niin helppo on olla ja hymyillä, vaikka tuska ois kuinka iso.
Mutta minä vastasin suoraan ja rehellisesti, valehtelematta.
"Minä en oo vielä selvinny, minä oon vielä kaukana maalista. Mutta minä oon hengissä."

 

Ei ole ollut päivääkään ettenkö olisi Anttia miettinyt.
Ei päivääkään.

Tänään herra A istui minun vieressä, yksi ihminen välissä, kun odotimme tuntiemme alkua.
Niin lähellä ja silti niin kaukana...
Miten voin ikinä tottua, ettei enää saa puhua? Miten voin tottua, ettei se olekaan siinä kyljessä kiinni?

Entäpä jos en vain koskaan totukaan?

 

Noniin, mitäs muuta tänään..
Yritin metsästää itselleni uutta puhelinta, hieman huonolla menestyksellä, mutta yks nokian läppä jäi mieleen, joten who knows... :----------------)
Mutta mukaan tarttu väriaine ja huppari ja Taijjan mukavaa seuraa kaks tuntia.

Sitten näin tännää Jannaa, se tyttö on kyllä ihana. Värjäs minun hiukset ja oli kiva ku hengailtiin vaan.. syötiin nakkeja mmmmmmmmmmmmmmmmmm.
Sitte totta kai suunniteltiin viikonloppua ja epäiltiin että meistä toden totta on tulossa alkoholisteja 8D

Eipä tässä tännää mittää muuta. Perus menot siis, mutta onneksi päivä on menny nopiaan.
Huominen samaan tahtiin ja vähän kovempaaki niin hyvä tullee!
Sitten viikonloppu ja koti ja rakkaat kaverit ja viiiiiiiina virtaa hihihihiihihihihiih

Nyt menen, pesen hampaat ja koitan nukkuakin.
Näänköhän unia menetetystä rakkaudesta vai saankohan unta ollenkaan?

Huomioita siitä, että minkälaisia epämiellyttäviä piirteiitä oon itessä löytäny :

Oon mustasukkanen. En sillälailla sopivasta ja hellyyttävän välittävästi, ei ei ei.
Oon TODELLA mustasukkanen....

Jos joku asia vaivaa minua, niin se kans VAIVAA. Menetän yöunet, ruokahalun, kaiken, jos on joku asia jonka tahon tietää mutten tiä. =D Kinaan helposti asian tietävän kans niin kauan ja teen kyllä kaikkeni ja roikun ja kinuan ja kaikkea, kunhan saan tietää vaan sen asian !

Kaikki asiat pittää jättää viime tippaan, ennen kaikkea läksyt! Ne tehhään joko yöllä tai ne tehhään aamulla =D JOS tehään... Esimerkki; huomenna puhe, en ole paljoa työstäny jaiks.
Ressaan kyllä jo paljonki aikasemmin, mutta teenkö? En.

Sairaanolonen sinisilmäsyys ja hyvän usko. Annan kaiken anteeksi jos oikeen kauniisti pyytää
ja uskon vielä, ettei varmasti loukattu tahallaan. Huhui, tässä käy vielä pahasti joku päivä.. Uskon että tarkotettiin hyvällä ja haluttiin parasta ja ei vaan tietty, mutta ei tahallaan.. eihän koskaan :<

En osaa hillitä kiukkua. En ainakaan yleensä. Monesti huuan ja ärjyn ja oon lapsellinen,
jos oikein oikein oiken kunnolla maltti menee Tätä piirrettä häpeänki toisinaan. Jos suutun niin en oikein osaa olla näyttämättä sitä.

Tarkotus pyhittää keinot? Ei näin, mutta silti juuri niin.

Sanon ennen ku mietin. Ja voi sitä nolouden, häpeän, harmillisuuden määrää, ku en taaskaan osannu piettää turpaa soukemmalla. Olen kamalan avoin ihminen ja seki on ehkä omalla tavallaan huono piirre. Liika on liikaa, eikös? Toisinaan voisin olla hiljaa, mutta en vain osaa. Sanon kaiken ja lisään vielä asiaan jälkeenpäin jotain jos herää ajatuksia..

Huomiona myös se, että tahon aina sen, mitä ei voi saaha. Ja tahon sitä todella paljon..

 

Tänään kaipasin A.ta paljon. Paljon.
Näinkin häntä tänään hetken ajan. Harrastamme samaa harrastusta, ja oli vaikeaa olla katsomatta, koskematta, nauramatta. Ennen kaikkea katsomatta. Ja kerran vilkaisin ja hän katsoi. Ja minä tiesin, että hän välittää vielä edes vähän. Pienen pienen verran.
Mikä sen ikävän sitten tekee, sitä en osaa sanoa.. oon illan jutellu rakkaan ystävän Annen kans ja on saanu kertoa vähän fiiliksiä ja on saanu muistella meiän ihania aikoja. Meidän suhde A.n kans oli sellanen just, mitä pidän hyvänä suhteena... miksi ihmeessä rikoin sen alunperin..
Ja herra A. oli suhteen aikana just sellanen mies, jonkalaisen haluan. Ihannemiehen prototyyppi, niin voi luoja, miksi miksi miksi.. Pelottavaa on ollu huomata, että jos alan toden teolla välittämään ihmisestä, tai no pojasta, niin mitä minä teen?
Minä jätän sen poikkeuksetta.

Miksi?

Enkö minä osaa seurustella? Pelkäänkö minä sitä? Pelkäänkö että jos välitän niin paljon, että menetän jotain? Pelkäänkö, että ellen minä jätä, hän jättää ja se sattuu enemmän?
Nämä ajatukset heräsi tässä muutaman päivän aikana, kun on alkanut miettimään asioita. Miten minä uskallan ennää mennä suhteeseen tai uskallan edes kunnolla tykästyä, jos en osaa loppujen lopuksi mennä sen mukana. Sillä minä tiän, että A.sta välitin todella paljon ja jopa jättäessäni hänet, sanoin ainakin tuhat kertaa, että tämä ei koskaan ollu kiinni siitä ettenkö minä tykkäis sinusta. Muistaakseni sanoin ystävilleni jossain vaiheessa, että en osaa elää ilman A.ta mutta en osaa ilmankaan.. Jälkeen päin on helppo ajatella, että KANSSA KANSSA! Koska ilman häntä, heti viikko eron jälkeen tähän päivään asti minä oon kaivannu ja ikävöiny ja itkeny. Yrittäny jatkaa jatkamatta. Yrittäny saada saamatta.
Mutta se ei koskaan ollu sitä ettenkö minä välittäis, ettenkö tykkäis.

Eikä se koskaan ollu siitä kiinni. Minä oon tykänny hänestä siitä asti ku aloimme juttelemaan.
Tykkään vieläkin.
Ja tulen tykkäämään vielä kauan.
Rakastinkin.
Mutta en osannut oikein.

Välitin todella paljon vieläkin. Tiiän että hänkin välittää, ainakin hieman. Mutta kaikkein pahinta on tietää, ettei se ole tarpeeksi. Kaikkein kaikkein pahinta on tietää, että on toinen ihminen josta hän välittää nyt enemmän.

:'(

On jo myöhä ja minulla pitäis olla nukkumassa. Aamulla kasilta herätys ja kävely lukiolle... ranskan tunnille ja sanakoe. Mitä luultavammin törmään herra Aahan, toivon melkein että en.

Huominen päivä on uus, mutta sama meno jatkuu, tämä tyttö polkee paikallaan, eikä osaa jatkaa matkaa.

Jaa että miksi minä juuri alotin blogin kirjoittamisen? Ja kuka minä oikein olen?

Lähetään liikkeelle näistä perus jutuista siis :>

Minun nimi on Riina ja oon 17 ja puol vuotta. Täys-ikäisyyden kynnyksellä siis... sitä ootellessa. Rakkain harrastus lentopallo, joka on tosin tänä syksynä hieman jäämässä. Ikävä kyllä. Toivottavasti joskus harrastan jotain itsepuolustusta, nyrkkeilyä tai jotain! Toisinaan (lue: silloin ku jaksaa) käyn lenkillä ja salillakin pitäis taas alkaa käymään... :) Sen lisäksi ennen kirjotin paljonki, nykyisin vähemmän, ja runot ja riimit on ollu lähellä sydäntä. Kuten myös lukeminen. Musiikkia kuuntelen aina kun mahollista ja maku on kyllä lähes aivan laidasta laitaan, mutta rakkain bändi on ehdottomasti Lifehouse. Tärkeintä minulle on ystävät, harmi vain että opiskelen nyt toisella paikkakunnalla kun kaikki parhaat ystäväni yhtä lukuun ottamatta. 3-6 ihmistä voisin luokitella parhaimmiksi kavereiksi, ja heistä vain yksi asuu samalla paikkakunnalla tällä hetkellä. Onneksi on olemassa viikonloput ja ihanat yhteiset ajat :) Toki minulla on täälläkin, opiskelukaupungissani, ystäviä, mutta myönnettäköön, että enemmän he ovat luokkakavereita, mutta aina kun näemmä meillä on mukavaa yhdessä =) Opiskelen kaksoistutkintoa ja pidän siitä todella paljon.

Ja miksi minä aloitin tämän kirjoittamisen? No mitäpä sitä valehtelemaan, alkaa jo hävettämään tuo gallerian päiväkirjan sivuille vuodattelu. Hehehhe, totta se on. Toinen syy lienee se, että tämän kautta kauemmatki ystävät saa (jos jaksavat lukea) tietoa miten minulla menee ja mitäs täällä tapahtuu.

Tuntuu että pitää vähän ehkä myös valaista tulevia tapahtumia, sillä olen lähes 100% varma, että tulen kirjoittamaan tänne myös paljon eräästä minulle rakkaasta pojasta, jonka kans tosin emme enää ole tekemisissä.. särkynyt sydän ja muuta lässytystä, mutta tällä hetkellä harvinaisen ajankohtaista minun kohalla. Paljon on tapahtunut minun ja hänen välillä, seurustelimme viime keväänä kunnes minä päätin kesällä että ei enää.. kadun sitä syvästi. :/( Mutta asioita ei saa tekemättömiksi vaikka kuinka yritin. Todella yritin. Hänellä on nyt uusi tyttöystävä ja olin lähellä pilata heidän  suhteensa olemalla petturina ja paskana ämmänä. Kamalia asioita tämä syksy oli täynny näin kolmantena ja rikkovana osapuolena, mutta en voi sanoa että kadun tekojani, vaikka en todellakaan ole ylpeä teoistani!! Tarkoitan vain, etten halua katua sitä että en olisi koskaan edes yrittäny saada rakkauttani takaisin, yritin ja en saanut. Kylmä totuus. Mutta ennen kun alatte minua tuomitsemaan, haluan mainita että en minä yksin siinä ollut, vaan myös hän.. tunteet olivat vahvat ja emme tienneet kuinka olla. Hän vetkutteli neljä kertaa, entinen vai nykyinen, ja nykyinen ei tiennyt eikä tiedä tästä kun muutaman kerran.. hävettääkin. Tätä poikaa tulen kutsumaan täällä luultavammin pelkäksi A.ksi.

Perheeni on seitsen henkinen, äiti ja isi sekä pikkuveli ja pikkusisko ja kaksi puoli-isosisko, joita kyllä pidän täysin kokonaisina! Heistä on tullut ajan myötä jokaisesta enemmän ja enemmän rakkaita :> Isän tyttö olen, sen voin myöntää... Nuorin sisarus on kohta 4 ja vanhin 24... meikäläisen perheellä on tämmönen astetta suurempi ikäluokka haitari =D

Niin en siis asu kotona enää, sillä opiskelen eri paikkakunnalla nykyisin. Asuntolossa asustelen viikot, yksin, luojan kiitos :) Viikonloput yleensä vietän kotona ja nään rakkaita ystäviäni... humalan merkeissä entistä useammin :S Tänä syksyny käyttö on kasvanu kyllä aika huikeasti, mitäpä sitä kieltämään. Karu totuus. Tupakkaan en sentään ole koskaan koskenut, ja toivon, etten koskekaan. Ei innosta.

Hmm mm. Mitäpä tässä kertoilemaan, pitäs jättää jotain asiaa seuraavillekin kerroille ;> Seuraavat kerrat sisältääkin sitten enemmän asiaa, että mitä nykyisin elämässä tapahtuu ja tämmöstä!