Aloitin tämän blogin aikoinaan ja se jäi kolmen kirjoituksen mittaiseksi.
Kolme lyhyttä, ytimekästä kirjoitusta omasta elämäntilanteestani.

Lopulta kaikki meni niin sekavaksi, etten enää edes osannut kirjoittaa siitä. En enää itsekään tiennyt mitä kaikki oli olevinaan.. tiedänkö nytkään - siitä en ole varma kai koskaan.

Paljon tapahtui.
Liian paljon varmaan että voisin niistä todella kertoa.

Mutta me olimme aina tekemisissä, koko ajan, emmekä osanneet olla ilman.
Kaikki oli vaikeaa, kun tahtoi olla toisen kanssa niin kovasti ja kun oli niin siltikään ei voinut olla 100%.
Vaikea vaikea syksy ...  ja vaikeammaksi meni.

Kaikki loppui.
Todella loppui. Kaikki.

Hän on poissa, eikä koskaan palaa. Joulukuun kylmänä yönä hän meni tuonne ylös enkä minä voinut edes sanoa hyvästiä. Hän lähti sanomatta sanaakaan, hiljaa rauhallisesti sukeltaen pohjattomaan jokeen.

Tammikuu oli sumua
Helmikuu oli sumua
Maaliskuu oli vähän kaikkea.. yritystä selvitä

Ja nyt taas toukokuu ja minä palasin tammikuun tuskaan ja oloon.
Ei unta, ei muuta kuin itkua ja kaipuuta.
Tahtoisin niin kovasti kirjoittaa, kertoa, purkaa kaikki mitä tänä aikana on tapahtunut ja mitä olen tuntenut. Mutta ensimmäistä kertaa todellakaan en tiedä pystynkö siihen, enkä ole varma jaksanko. Se on ehkä jopa pelottavaa. Eihän minun pitänyt koskaan olla näin heikko.

Minä olen ollut avoin henkilö. Kerron suoraan kaiken, liianki suoraan toisinaan. Se on ollut minun huono ja hyvä puoleni, avoimuus.

Tänään huomasin, etten enää osaa puhua tästä kunnolla.
Tuntuu kun kukaan ei ymmärtäisi, tuntuu kun olisin tässä yksin vaikka tiedän! Tiedän, että niin moni muukin tällä hetkellä kaipaa häntä vieläkin.. mutta silti.
Eivät he ymmärtäisi.

Toinen syy miksi en osaa enkä tahdo kertoa ystävilleni johtuu siitä, että heille tulee siitä vaikea olo.
"emme me mitään osaa sanoa, mutta kuuntelemme"
Minä tiedän sen, mutta aina kun he sanovat noin, tulee tunne, että eivät he halua kuunnellla. Eivät todella.
He huolehtuisivat ja olisivat murheissaan puolestani.
Mitä turhia, kun itse olen? En halua tuottaa heille pahaa mieltä, en huolestuttaa.

Mutta välillä --

Kun on niitä hetkiä, että menee hyvin. On tsempannut ja saanut nukuttua ja kaikki on hetken aikaa ollut ok. Sitten sitä särkyy ihan pienestä asiasta. Se on pelottavaa, se pudotus on niin kova ja kipeä, että aina kun se tapahtuu se pelottaa enemmän. Ja se sattuu. Voi kun se sattuu.

Eräs tyttö sanoi minulle viikko sitten, että olen hyvin selvinnyt. Purskahdin itkuun.
Minä itkin, koska niin helppo on olla ja hymyillä, vaikka tuska ois kuinka iso.
Mutta minä vastasin suoraan ja rehellisesti, valehtelematta.
"Minä en oo vielä selvinny, minä oon vielä kaukana maalista. Mutta minä oon hengissä."

Ei ole ollut päivääkään ettenkö olisi Anttia miettinyt.
Ei päivääkään.